Ihana kevät! Voi kun huomenna olisi oikein lämmin sää ja pääsisimme eväsretkelle! Siis jos neiti 8 kk on antanut nukkua yöllä muutamia tunteja ja jos poika ei sairastu orastavaan flunssaan (toivo, toivo, toivo!). Elämä on ollut yhtä toivomista siitä alkaen, kun elämäni ensimmäinen testi näytti 2 viivaa. Siis se tunne, että haluaa varjella elämää ja samaan aikaan pelkää, että jos tulee keskenmeno tai ultrassa näkyy jotain poikkeavaa, toivoo, että synnytys menisi hyvin ja saisi terveen lapsen, toivoo, että imetys lähtisi käyntiin ja bilirubiiniarvot (tai jotkut sellaiset) mataloituisivat, toivoo, että saisi nukkua edes pari tuntia vauvan kanssa, toivoo, että flunssaisen lapsen kuume laskisi, toivoo, että pieni oppisi sanomaan ensimmäisen sanansa, toivoo, että lapsi sopeutuisi päivähoitoon ja saisi edes yhden kaverin, toivoo, että lapsen luu ei olisi murtunut pudotessa, toivoo, että työpaikka säilyisi ja perheen toimeentulo olisi turvattu…
Toivo on se pelon kääntöpuoli. Kun on jokin asia, mitä on syytä pelätä, ei siihen pelkoon kannata kääriytyä, vaan toivoon. Ennen lapsia toivo oli hassu sana, sitä tarvittiin aika harvoin. Tilanne on äitilandiassa aika erilainen, arki koostuu pienistä ja suuremmista toiveista. On tullut niin valtavsti tekijöitä, joihin ei tämäkään äiti itse voi vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat perheen elämään ja terveyteen ratkaisevasti. Silloin ei muu auta kuin toivoa. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että maailmassa on tuhansia ellei miljoonia vanhempia, jotka miettivät päivittäin täsmälleen samoja toiveita: oman lapsen terveyttä ja hyvinvointia, sopeutumista sosiaalisiin verkostoihin, älyllistä ja fyysistä kehitystä, perhe-elämän sujumista jouhevasti, rahan riittävyyttä, riittävän hyvää vanhemmuutta.
Onneksi meillä on rempseä 4-vuotias, joka pitää äidin toiveet aisoissa ja esittää tiheästi omia toiveitaan. Hän toivoo 20 joululahjaa ja että pukki/pääsiäispupu käy meillä. Enemmän kuin vieno toive on se, että kesällä käydään uimarannalla ja huvipuistossa. Tämän aamun toive oli se, että lähdetään katsomaan Heurekaan dinosaurusnäyttelyä. JEEE, Heurekaan! Eilen kuunneltiin Hevisaurus-levyä, ja kas kummaa, poika toivoi oikein hartaasti ja kovasti, että pääsisi niiden konserttiin. Vappuna toivottiin serkkua meille leikkimään. Kun itse on jo unohtanut tuon lapsen toiveiden maailman, jossa melkein kaikki on mahdollista, on piristävää kuunnella oman lapsen innokkaita toiveita. Minä luulen (tai toivon), että hänellä on kotona asiat melko hyvin, kun hän jaksaa toivoa niin lennokkaita ja mielikuvituksellisia toiveita. Säliksi käy niitä lapsia, joiden täytyy toivoa, että kotona olisi hoito- tai koulupäivän jälkeen ruokaa tai että äiti jaksaisi nousta aamuisin sängystä tai että saisi nukkua yönsä rauhassa. Minä toivon, että minun lasteni ei tarvitsisi koskaan toivoa tuollaisia asioita. Monta kertaa olen nähnyt, että elämä voi yhdessä yössä muuttua pysyvästi, siinä ei enää toiveet paljon auta. Sitten on vain sopeuduttava ja asetettava uusia toiveita, katsottava eteenpäin. Jos ei itsensä, niin lasten toiveiden vuoksi.
Tämän blogin tunnuskuva on muuten sellainen, josta minulle tulee aina mieleen eräs oman lapseni toiveista. Se on lasten uima-altaan asettaminen ulos kuumana kesäpäivänä. Siellä hän sitten polskuttelee leluankkojen ja muiden vesilelujen kanssa, höpöttää omia tarinoitaan, kuuntelee äidin ankkalaulua ja nauttii kiireettömästä kesähetkestä. Kuva on otettu juuri sellaisessa tilanteessa omalla takapihalla. Ankka ja pienet jalat, eräs onnen sirpale.